Suometar 1860 - Adam Fredrik Jaakkolainen
Tästä Lammin pitäjässä Jahkolan kylässä eläneestä Hämeen talonpojasta, jonka kuolema jo viime vuoden alussa sanomalehdissä ilmoitettiin, tahtoisin vielä puhetta ottaa. Hänen ansioitansa jo v. 1846 lehtori Gottlund sanomalehdessänsä: "Suomalainen" n:roissa 6, 7, 9 ja 11 yleisölle tietää antoi.
Elokuun lopulla v. 1857 matkallani pistäysin TanNilan kestkievarista 4 virstaa syrjään hänen kotiinsa. Siellä viivyimme, erään matkakumppanini kanssa, kokonaisen vuorokauden. Tässä tulin häntä nähtävin silmin tuntemaan. Hänessä kohtasimme ystävällisen ja kohteliaan talonisännän. Hänessä loisti erinomainen järkevyys, ymmärrys ja toimi.
Nimemme sanottua ja hiukan aikaa puheltua kantoi hän pöydälle etehemme 2 paksumpaa kuin kauppa-konttuorin kirjaa, noin 5 eli 6 kirjoituspaperi-kirjan vahvuudesta. Näistä toinen oli hänen "päiväkirjansa", johon hän oli jo kauvan aikaa sitte antanut kirjoittaa nimiänsä sekä jonkun lauseen kaikkein niiden, jotka ovat käyneet hänen luonansa.
Siellä tapasimme monen tuttavamme nimen. Meidän myös piti kirjoittaa siihen nimemme sekä aika j.n.e. Toinen kirja oli taas, johon hän oli pitkin aikaa kirjoitellut omia tekemiänsä runoja ja lauluja. Näitä antoi hän vierastensa aikansa ratoksi lueskella.
Näissä lauluissansa, joita ne paraastaan oli, ei kyllä aina ollut runomitta paikallansa; mutta ajatus oli niissä jotenkin selkeä ja tunteet eläviä. Hänen luvallansa kirjoitin erään laulun taskukirjaani muistiin. Sen oli hän tehnyt omasta elämästänsä ja on sanasta sanaan seuraavainen:
Minä miesi murhetoinen,
Poika nuori naimatoinen
Pidän kynän kynnessän'
Yksinäni istuissan'.
Eipä murheet murtelekkaan,
Suuret surut sortelekkaan,
Kuin on ilo innossani,
Riemu, rauha rinnassani.
Neijot nuoret ihanaiset,
Kukan kauniin kantavaiset,
Minun mielen murheista
Wielä nytkin vapahtaa.
Hymmilläni hempiöillä,
Lauluillani lempiöillä
Neijot kauniit kiittelen,
Huonot hylyt moittelen.
Waikka sulo sanoillani,
Ilo, riemu runoillani
Neijot sievät suositan,
Hilpiästi huvitan,
Waan en noita neitojani,
Rakkauden riemujani
Wiekkahasti viettele,
Ruusujani runtele.
Neijot vanhat nauraavatten,
Hulluksikin huutaavatten,
Kun en ole kajonnu,
Omakseni ottannu.
Älkäi minua morsijaiset,
Immet nuoret ihanaiset
Petturiksi peljätkö,
Hymijäni hyljätkö.
Olen miesi mielellinen
Seurassanne sivollinen
Ja en nojaa nokkosiin,
Enkä kajoo kukkasiin.
Neijot nuoret ihanimmat,
Suomen kukat kaunihimmat!
Wälttäkää vaan veijarit,
Pahat pojat peijarit!
Niin on ilo innossanne,
Riemu, rauha rinnassanne,
Wihillenkin vietäissä,
Alttarillen astuissa.
Niinkuin tässä laulussakin näkyy eli hän ikänsä naimatoinna ja vanha sisarensa oli talossa emännän siassa. Hän oli kyllä kerta nuorena ollessansa yrittänyt kosioretkelle, mutta se kuin ei kohdasteen onnistunut, oli hän sen kuuksi päiväksi jättänyt.
Pieni taloutensa oli hänellä hyvästi hoidettu ja itse harjoitteli hän käsi- ja välitöinänsä sekä tasku- että seinäkellojen korjaamista. Pitäjän laina-jyvästön-hoitajan virka hänellä myös oli.
Muuten tuntui hän olevan hyvässä keskuudessa naapuriensa kanssa: sillä hän ei ollut vähääkään semmoinen jörö kuin monet vanhat pojat ovat. Häntä voi luullakin hyvin avulliseksi kanssaihmisillensä ja naapureillensa. Tauteihinkin ymmärsi hän lääkkeitä. Häneltä niin ikään samalla kertaa muistoon kirjoitin seuraavaa punataudin lääkettä:
Otetaan 2 luotia Aloeta, 2 luotia Salmiakkia, 2 korttelia hyvää, puhdasta paloviinaa ja hyvin vähäsen Skedvettä ja ne lämpimässä paikassa sulatetaan.
Ensin leikkauksen tultua otetaan enemmän (noin 20 tipausta) ja sitte leikkauksen loputtua 15 tippua; mutta viinan ryyppääjät saavat ottaa enemmän.
Jos vatta on vetelällä, niin otetaan: Tinktura Thebaika 15 pisaraa ja vahvalle ihmiselle 20 pisaraa, mutta ei enemmän: sillä se unettaa liiaksi".
Tätä kiitti hän erinomaisen varmaksi punatautia vastaan.
Kirjallisissa asioissa oli hän hyvin halullinen. Hän piti kaikki suomalaiset sanomalehdet ja oli hänellä sievä kirjasto. Kirjastossansa oli hänellä moniaita hyvin vanhoja harvinaisia kirjoja, joita sanoi ei myövänsä mistään hinnasta, vaikka niitä on häneltä jo monasti Helsingin kirjastoihin pyydetty.
Sitte jälkeen kuolemani saakoot ne sinne
olivat hänen sanansa. Olispa siis lysti tietää mihin nämä arvoisat jäännökset ovat nyt joutuneet.
Samate myös hänen ne kaksi äsken mainittua kirjaansa, päiväkirja ja laulukirjansa. Ne ansaitsivat lähettää Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hoteisiin.
Ihme, ettei sanomalehti "Hämäläinen" ole saannt lauaumaan sen enempää tämän kelpo mieheen ansioista ja jätteistä; sillä hän on luettava aikansa Suomen merkillisimpäin talonpoikain joukkoon.
A. M-n.
Kirjoita uusi kommentti